Hain eilen Sanoman toimittajakouluun, koska en lotonnut lauantaina. Todennäköisempää lienee voittaa lotossa kuin päästä sisään kouluun minun ansioillani, mutta onpahan jotain odotettavaa. "Kiitos mutta ei". Olen tottunut siihen. Joskus tulee ei ilman kiitosta ja joskus ei kiitoksen kanssa. "Kiitos ei" on läheisempi kuin  pelkkä "ei". Kiitos huomioi persoonan, vaikka onkin pelkkä tapasana.

Hellin myös päässäni ajatusta, että elämä tasaa. Toivon, että kaiken paskan ja epäonistumisten jälkeen herra Onni tulisi vierailulle. Tällainen asennoituminen on tietenkin silkkaa itsepetosta, koska tutkimukset osoittavat päinvastaista. Onnistujat onnistuvat yhä uudestaan ja epäonnistujat vaipuvat suohon. Katkeran kitkerää kuin karpalo, eikö totta?

VR:llä on meneillään haku veturinkuljettajakoulutukseen. Sisään päässeet palkataan vakituisiksi. Melkoinen vastaisku pätkätyökulttuurille. Mutta tälle vaihtoehdolle sanon "kiitos ei". Pitäisi ensiksikin käydä lääkärissä, johon minulla ei ole varaa, ja lisäksi hakijoita on noin tuhat ja vain harvat valitaan. Pahinta on kuitenkin työn epäsäännöllinen luonne ja yötyö. Tälläiselle hermoheikolle kotirotalle se ei sopisi.

Maailma hylkii. Miksi junat eivät kulje ainoastaan kello yhdeksän ja seitsemäntoista välillä?