Paistoin röykkiön lettuja eli räiskäleita ja söin ne ahdistavan illan kurjuuteen. Voi minua. Tällaiset aktit eivät ole omiaan auttamaan tavoitepainoon pääsyssä. Nelisen kiloa pitäisi saada pois. Energy.netin laskurin mukaan päivittäinen kokonaiskulutukseni pyörii reilussa kolmessa ja puolessa tuhannessa tai jopa yli neljässä tuhannessa kilokalorissa (the liikunta eri muodoissa) eli kulutuskin lienee keskivertoa suurempaa, mutta toisaalta rasvaa ja sokeria uppoaa naamaan reilunlaisesti.

Alle 25-vuotiaana painoin aina 73 kiloa. Oli suht sama, mitä söin tai tein, niin paino pysyi koko ajan reilussa seitsemässä kympissä. Nyt, viitisen vuotta myöhemmin, se käväisi jo yli yhdeksässä kymmenessä, mutta sain tuosta luvusta kymmenisen kiloa pois. Nyt pitäisi saada vielä loputkin.

Pidän leipomisesta ja ruoanlaitosta. Ja yksin asuessa syön yksinäisyyteen, ikävään ja himoon. Koko korvapuustisatsi yksin ja kaloreitahan tulee... Koko suklaakakku yksin ja... Ai pakastin? Voisihan sinne jotain laittaa, jos samalla unohtaisi, mitä sinne on laittanut. Ilman unohdusta pakastaminen on vain energiaa kuluttava välivaihe.

Mutta hei! Minähän mietin aktiivisesti itsemurhaa. Onko järkevämpää tappaa itsensä hitaasti nautinnollisella ruoalla vai virittää pianolanka kaulaan ja hypätä parvekkeen laidan yli?

Tähän aita synkkien ajatusten rajaamiseksi-----------------

Blogin kuvasta tulee mieleen Uusi-Seelanti, missä en ole koskaan käynyt.  Mistäköhän mielikuvat tulevat? Miksi juuri Uusi-Seelanti?