Väkersin pressopannulla suuren mukillisen sakkaista ja rasvaista kahvia ja tein sitä juodessani espanjan läksyjä. Ulkona paistaa aurinko, joka kultaa parvekkeeni tasalla olevien lumisten puiden latvat. On keskitalvisen kaunista, suomalaista. Postikorttikeli.

Nukuin huonosti. En saanut unta eikä uni kantanut. Mutta kohta menen suihkuun ja sitten kävelen koululle. Kävely virkistää, pakkanen nappaa poskipäihin ja kihisee iholla. Siitä tulee elävä olo, maailma tulee luokse.

Miessinkkuuden suurimpia ongelmia on hajujen tunnistaminen. Ennen tapanani oli käydä suihkussa illalla ja haistatuttaa itseni aamulla avokkeellani. Nyt siihen ei ole mahdollisuutta, vaan suihku on otettava joka aamu. Se on raivostuttavaa.

Osana aamuista surutyötäni nostin avokkeeni ostaman ja hoidossani kärsineen Jukkapalmun parvekkeelle. Se on edelleen vihreä, mutta kaiketi jo kuollut. Kasvien kuolema on vaikea kysymys. Miten sitä mitataan?

Kiinnostaisi myös tietää, miten mitataan tyttö-poika -juttuja. Milloin puhe on vain puhetta ja milloin se on lähelle tulemista? Olen herkässä tilassa ja virhemahdollisuus on suuri. Pelkästään suunsa minulle avaava tyttö saattaa herättää sisälläni varovaisen romanttisen otaksuman.

Naisiin on suhtauduttava samalla tavalla kuin metsästykseen, Hemingwayn sanoin: Onhan tietysti hauskaa metsästää pitkät ajat jotakin, mitä kovasti haluaa, ja joutua narratuksi tai petetyksi ja epäonnistua jokaikisen päivän päättyessä, mutta jatkaa metsästystä tietäen joka kerralla metsällä ollessaan, että ennemmin tai myöhemmin onni muuttuu ja että etsitty tilaisuus tulee eteen. Sen sijaan ei ole hauskaa, jos on aikaraja, jonka puitteissa on saatava kudunsa tai kenties jäätävä ilman, niin ettei ehkä näekään sitä.