Ensin toivoo, että saisi unta. Sen jälkeen toivoo, ettei koskaan enää heräisi.

Unessakin.

Jos tätä ei ole kokenut, sitä ei voi ymmärtää. On eri asia olla vahva ja vihata tai sietää tuskaa kuin olla heikko ja paeta tuskaa. Pakeneminen ei ole valinta. Se on pakko.

En ole koskaan vapissut näin. Kuinka tästä taudista selviää?

Riitelin eksän kanssa pitkästä aikaa. Se lähensi.

Tervehtyisinpä.

Karmea olo. Kuumemittaria ei ole, mutta lämpö lienee lähempänä 39:ää kuin 38:aa. Hädintuskin pysyn pystyssä. Samaan kasaan eksä lähetti tekstiviestin, kaipasi monojaan.

Yksi tekstiviesti ja olen aivan sekaisin. Voi helvetti. Voiko tästä päästä yli?

Olen sairas ja pelivuoro jäi väliin. Harmittaa. Kurkku velloo räkää ja silmät vuotavat. Ja taas ikävöin. En eksää vaan ekseksää, joka tällaisissa tilanteissa hoiti, huolsi, halasi ja helli. Sain lämmintä mehua, herkkuja ja sympatiaa.

Kaipaan sitä. En halua olla yksin sairaana.

Terve tunne-elämä on vuoristo terävine huippuineen, syvine laaksoineen, ryöppyävine putouksineen ja nopeasti vaihtuvine säineen. Minun tunne-elämäni on latistanut kaiken ylle levinnyt tahmea, lemuava ja höyryävä lima.

Tunteeni nousevat, pyrkivät ylös, mutta jäävät vaimeiksi tömähdyksiksi vasten limakalvoa, joka lopuksi kietoo ne otteeseensa kuin hämäkki saaliinsa verkkoon. Tytötkin ovat vain tyttöjä. Se huolestuttaa.