Ensin toivoo, että saisi unta. Sen jälkeen toivoo, ettei koskaan enää heräisi.

Unessakin.

Jos tätä ei ole kokenut, sitä ei voi ymmärtää. On eri asia olla vahva ja vihata tai sietää tuskaa kuin olla heikko ja paeta tuskaa. Pakeneminen ei ole valinta. Se on pakko.

En ole koskaan vapissut näin. Kuinka tästä taudista selviää?

Riitelin eksän kanssa pitkästä aikaa. Se lähensi.

Tervehtyisinpä.

Karmea olo. Kuumemittaria ei ole, mutta lämpö lienee lähempänä 39:ää kuin 38:aa. Hädintuskin pysyn pystyssä. Samaan kasaan eksä lähetti tekstiviestin, kaipasi monojaan.

Yksi tekstiviesti ja olen aivan sekaisin. Voi helvetti. Voiko tästä päästä yli?

Olen sairas ja pelivuoro jäi väliin. Harmittaa. Kurkku velloo räkää ja silmät vuotavat. Ja taas ikävöin. En eksää vaan ekseksää, joka tällaisissa tilanteissa hoiti, huolsi, halasi ja helli. Sain lämmintä mehua, herkkuja ja sympatiaa.

Kaipaan sitä. En halua olla yksin sairaana.

Terve tunne-elämä on vuoristo terävine huippuineen, syvine laaksoineen, ryöppyävine putouksineen ja nopeasti vaihtuvine säineen. Minun tunne-elämäni on latistanut kaiken ylle levinnyt tahmea, lemuava ja höyryävä lima.

Tunteeni nousevat, pyrkivät ylös, mutta jäävät vaimeiksi tömähdyksiksi vasten limakalvoa, joka lopuksi kietoo ne otteeseensa kuin hämäkki saaliinsa verkkoon. Tytötkin ovat vain tyttöjä. Se huolestuttaa.

Itsemurhan mielekkyyden arviointi ja suunnittelu on pakettiajatus, paperiin kääritty salaisuus, joka näkyy ulospäin, mutta jonka sisältöä ulkopuoliset eivät tiedä. On raskasta kuljettaa pakettia mukanaan, ottaa se illalla sänkyyn ja nostaa aamulla pöydälle aamiaisen viereen.

Paketissa on noitavoimia. Jos sen heittää pois, palaa se pian takaisin. Jos sen avaa ja polttaa, tuhkasta nousee esiin uusi kuoleman lahja.

Paketti alistaa minua ja minä tahdon alistua sille. En halua tehdä mitä se vaatii, mutta haluan osoittaa kunnioitukseni sille nöyrtymällä sen tahtoon.

Näin se tänäänkin meni:

-Aamulla reilun kolmen vartin kävely koululle. Koska tuntien alkuun jäi tovi, pyörin vartin netissä.
-Tuntien välissä pyörin reilun vartin netissä.
-Tuntien jälkeen, nyt, salivuoroa odotellessa, pyörin netissä. Tätä kestänee ehkä puolisen tuntia.

Pelkästään koulupäivän aikana netissä kuluu helposti 45 minuuttia. Kun arvotaan vuosittaisten koulupäivien määräksi 200, päästään sellaiseen tulokseen, että netissä kuluu koulupäivien aikana vuodessa 9000 minuuttia eli 150 tuntia.

Pystyn lukemaan keskivertovaikeaa vieraskielistä kirjaa sivun kahdessa minuutissa. Yhteensä tuhlaan netissä roikkumiseen siis 4500 sivua vuodessa.

Jos opettelisin koulupäivinä jokaisen vapaan viisitoistaminuuttisen aikana yhden vieraan kielen sanan sen sijaan että roikun netissä, oppisin vuodessa 600 sanaa. Jos käyttäisin sanaa kohti vain seitsemän minuuttia, sanoja kertyisi 1200.

Tuhannen sanan aktiivisella sanavarastolla pärjää jo varsin pitkälle. Miksi siis roikun? Eihän tästä ole edes sanottavaa iloa?

Paistoin röykkiön lettuja eli räiskäleita ja söin ne ahdistavan illan kurjuuteen. Voi minua. Tällaiset aktit eivät ole omiaan auttamaan tavoitepainoon pääsyssä. Nelisen kiloa pitäisi saada pois. Energy.netin laskurin mukaan päivittäinen kokonaiskulutukseni pyörii reilussa kolmessa ja puolessa tuhannessa tai jopa yli neljässä tuhannessa kilokalorissa (the liikunta eri muodoissa) eli kulutuskin lienee keskivertoa suurempaa, mutta toisaalta rasvaa ja sokeria uppoaa naamaan reilunlaisesti.

Alle 25-vuotiaana painoin aina 73 kiloa. Oli suht sama, mitä söin tai tein, niin paino pysyi koko ajan reilussa seitsemässä kympissä. Nyt, viitisen vuotta myöhemmin, se käväisi jo yli yhdeksässä kymmenessä, mutta sain tuosta luvusta kymmenisen kiloa pois. Nyt pitäisi saada vielä loputkin.

Pidän leipomisesta ja ruoanlaitosta. Ja yksin asuessa syön yksinäisyyteen, ikävään ja himoon. Koko korvapuustisatsi yksin ja kaloreitahan tulee... Koko suklaakakku yksin ja... Ai pakastin? Voisihan sinne jotain laittaa, jos samalla unohtaisi, mitä sinne on laittanut. Ilman unohdusta pakastaminen on vain energiaa kuluttava välivaihe.

Mutta hei! Minähän mietin aktiivisesti itsemurhaa. Onko järkevämpää tappaa itsensä hitaasti nautinnollisella ruoalla vai virittää pianolanka kaulaan ja hypätä parvekkeen laidan yli?

Tähän aita synkkien ajatusten rajaamiseksi-----------------

Blogin kuvasta tulee mieleen Uusi-Seelanti, missä en ole koskaan käynyt.  Mistäköhän mielikuvat tulevat? Miksi juuri Uusi-Seelanti?

Herra Tigerin elämän edistyminen on mielenkiintoista seurattavaa. Ymmärrän paineen, jota hän tuntee, koska olen itse kokenut samantapaista, joskaan tuskin aivan samaa. Tilanteeseen liittyi halu todistaa oma sosiaalinen arvo naismarkkinoilla. Lisäksi oli tärkeää varmistaa, ettei jää yksin.

Nyt ei ole enää kiire. Ihastumisen odottaminenkin on tyydyttävämpää kuin pakkomielteinen kumppanin etsiminen. Naisetkin ovat kuitenkin pelkästään ihmisiä, vaikka joskus jotain muuta kuvittelin. Silloin pimpan sädekehä ja himo vääristivät näkemistä, loivat harhan.

Naiset ovat vain ihmisiä. Kun tämän ymmärtää, on ehkä helpompi rakentaa ihmissuhde. Sukupuolittuneisuus vetää yhteen, mutta suhteen edetessä siitä pitäisi päästä osaksi eroon.

Väkersin pressopannulla suuren mukillisen sakkaista ja rasvaista kahvia ja tein sitä juodessani espanjan läksyjä. Ulkona paistaa aurinko, joka kultaa parvekkeeni tasalla olevien lumisten puiden latvat. On keskitalvisen kaunista, suomalaista. Postikorttikeli.

Nukuin huonosti. En saanut unta eikä uni kantanut. Mutta kohta menen suihkuun ja sitten kävelen koululle. Kävely virkistää, pakkanen nappaa poskipäihin ja kihisee iholla. Siitä tulee elävä olo, maailma tulee luokse.

Miessinkkuuden suurimpia ongelmia on hajujen tunnistaminen. Ennen tapanani oli käydä suihkussa illalla ja haistatuttaa itseni aamulla avokkeellani. Nyt siihen ei ole mahdollisuutta, vaan suihku on otettava joka aamu. Se on raivostuttavaa.

Osana aamuista surutyötäni nostin avokkeeni ostaman ja hoidossani kärsineen Jukkapalmun parvekkeelle. Se on edelleen vihreä, mutta kaiketi jo kuollut. Kasvien kuolema on vaikea kysymys. Miten sitä mitataan?

Kiinnostaisi myös tietää, miten mitataan tyttö-poika -juttuja. Milloin puhe on vain puhetta ja milloin se on lähelle tulemista? Olen herkässä tilassa ja virhemahdollisuus on suuri. Pelkästään suunsa minulle avaava tyttö saattaa herättää sisälläni varovaisen romanttisen otaksuman.

Naisiin on suhtauduttava samalla tavalla kuin metsästykseen, Hemingwayn sanoin: Onhan tietysti hauskaa metsästää pitkät ajat jotakin, mitä kovasti haluaa, ja joutua narratuksi tai petetyksi ja epäonnistua jokaikisen päivän päättyessä, mutta jatkaa metsästystä tietäen joka kerralla metsällä ollessaan, että ennemmin tai myöhemmin onni muuttuu ja että etsitty tilaisuus tulee eteen. Sen sijaan ei ole hauskaa, jos on aikaraja, jonka puitteissa on saatava kudunsa tai kenties jäätävä ilman, niin ettei ehkä näekään sitä.

Illat ovat aina yhtä perseestä eikä öisin tule uni. Vaikka erosta on jo hyvä tovi, ikävä ei hellitä. Hän (G) kohteli minua huonosti, suorastaan nöyryytti, mutta silti ikävöin. Kai se johtuu yksinäisyydestäni tai siitä, että jollain kummallisella tavalla yhä rakastan G:tä. En ole mustasukkainen, enkä haluaisi häntä takaisin, mutta kaipaan.

Samalla minua vituttaa se, että toisin kuin minä - katkeroituva luuseri - hän kaikessa itsekkäässä ja ylikorostuneessa pedanttiudessaan tulee pärjäämään elämässä loistavasti. 

Yritin aloitella kirjoittamaan Voimahaliin, mutta pääsyni foorumille on näköjään evätty. Syyksi ilmoitetaan perseily.

Sinut on bannattu seuraavasta syystä:
perseily

En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta koska en ole hyökännyt ketään vastaan henkilökohtaisesti, aavistelen syyn olevan pornon katselua käsittelevässä ketjussa, jossa yritin selventää moraalin suhteellisuutta ja ihmisen biologista luontoa. Ylläpidolle oli kai liikaa, että tunnustin teini-ikäisten tyttöjen olevan vetoavia myös seksuaalisesti. Olenko paha? Perverssi?

Seksuaalisuudesta tuli mieleeni tämä huoraamista käsittelevä blogi. En ole vielä varma, uskonko sen aidoksi vai en. Ehkä sitä kirjoittaa kirjailijuudesta haaveileva pulleaposkinen kirjallisuudenopiskelija, joka yrittää eläytyä blogin avulla huoran elämään. Tai sitten se on totta. Yliopistohuorat eivät kai edes ole harvinaisia.

Ja sitten huorista tervehenkiseen ulkoilmaelämään. Tänään tulee kakkoselta puoli seitsemältä ohjelma Aasheimin perheestä, joka elää luontoon turvaten vuoden ajan arktisissa olosuhteissa. Se on minunkin haaveeni, mutta valitettavasti moisen projektin toteuttaminen on vähäisille resursseilleni liian haastavaa. Mutta on minullakin suunnitelma. Ensin vain pitäisi saada töitä.
 

Hain eilen Sanoman toimittajakouluun, koska en lotonnut lauantaina. Todennäköisempää lienee voittaa lotossa kuin päästä sisään kouluun minun ansioillani, mutta onpahan jotain odotettavaa. "Kiitos mutta ei". Olen tottunut siihen. Joskus tulee ei ilman kiitosta ja joskus ei kiitoksen kanssa. "Kiitos ei" on läheisempi kuin  pelkkä "ei". Kiitos huomioi persoonan, vaikka onkin pelkkä tapasana.

Hellin myös päässäni ajatusta, että elämä tasaa. Toivon, että kaiken paskan ja epäonistumisten jälkeen herra Onni tulisi vierailulle. Tällainen asennoituminen on tietenkin silkkaa itsepetosta, koska tutkimukset osoittavat päinvastaista. Onnistujat onnistuvat yhä uudestaan ja epäonnistujat vaipuvat suohon. Katkeran kitkerää kuin karpalo, eikö totta?

VR:llä on meneillään haku veturinkuljettajakoulutukseen. Sisään päässeet palkataan vakituisiksi. Melkoinen vastaisku pätkätyökulttuurille. Mutta tälle vaihtoehdolle sanon "kiitos ei". Pitäisi ensiksikin käydä lääkärissä, johon minulla ei ole varaa, ja lisäksi hakijoita on noin tuhat ja vain harvat valitaan. Pahinta on kuitenkin työn epäsäännöllinen luonne ja yötyö. Tälläiselle hermoheikolle kotirotalle se ei sopisi.

Maailma hylkii. Miksi junat eivät kulje ainoastaan kello yhdeksän ja seitsemäntoista välillä?

Otsikko on italiaa ja tarkoittaa kuolema Venetsiassa. Thomas Mann on kirjoittanut samannimisen kirjan, mistä blogin nimi juolahti mieleeni. En tiedä, mistä kirja kertoo. En ole lukenut sitä, koska Thomas Mannin nimi kuulostaa saksalaiselta, enkä pidä saksalaisista. Pidän italialaisista, jotka ovat kasvoiltaan kapeampia ja  kauniimpia kuin espanjalaiset. Espanjalaiset ovat kuitenkin enemmän pantavan näköisiä kuin italialaiset, koska heissä on lihaa.

En aio tappaa itseäni Venetsiassa, en ainakaan vielä. Mutta jos tarpeeni kuolla kasvaa riittävän suureksi, tapan itseni mieluummin Venetsiassa kuin suomalaisella pääradalla. Rationaalisen, tasapainoisen ja psykologisilla testeillä valitun veturinkuljettajan on vaikeampi kestää itsemurha kuin irrationaalisen italialaisen. Rationaalisen pohjoismaisuuden hinta on elämän ja kuoleman pelko.

Miksikö tappaisin itseni? Koska minut jätettiin seitsemän kuukautta sitten, eikä minulla ole ammattia tai rahaa. Olen luuseri, eikä luusereilla ole oikeutta elää. 

On kuitenkin eräs näkökulma, joka on huomioitava. Jatkoajassa  - kiekkofoorumin vapaassa keskustelussa - joku kysyi, miksi itsemurhat tehdään mielikuvituksettomasti. Se on aivan helvetin hyvä kysymys! Jos ei halua elää mutta pystyy toimimaan, niin eikö kannattaisi hyödyntää se voima, jonka elämän arvottomuudesta voi imeä? Kuolemaa tahtova ihminen voi kävellä pelotta läpi Afrikan ja nähdä nälkäkuolemat, savannin aavan, joen ylle kumartuvat gnuut ja niitä jahtaavat leijonat. "Vapaana elää ken voi kuolla".

Minulla on siis vielä syy elää. Tarvitsen vain rahaa suunnitelmaani varten. Mistä saisin sitä? Mistä luuserit saavat töitä?